Avautus

Viimeaikoina oon ollut uskomattoman ahdistunut. Tuntuu siltä että kaikki se mitä oon arvostanu itsessäni, on menettänyt merkityksensä. Neuvottomuus iskee. Mitä tehdä? Miten saan mun itsekunnioituksen takas? Itsetutkiminen on kokeiltu loppuun asti. Ei näytä auttavan. Uudelleen ja uudelleen lupaan itselleni että muutun vielä paremmaksi. Petyn itseeni aina kerta toisensa jälkeen. Samoissa asioissa. Miksi? MIKSI?

Pääni täyttää paradoksit. Yritän päästä pois tästä itsekkyyden allikosta, mutta sen ajatteleminen liikaa on jo itsessään itsekkyyttä. Olen tahattomasti itsekeskeinen. Tämä kirjoituskin on pelkkää itsekkyyttä. Mutta sekoan jos en saa purkaa ajatuksiani.
Itsekriittisyyden surkuttelu ei juurikaan päästä mua pois siitä. Joten mitä voin tehdä?

Yhtäkkiä ymmärrän jotain. Jostain ihmeen syystä olen kuvitellut, että ongelman korjaa sen että sitä tuijottaa. Rakentuuko talo sillä että sitä vain katselee? Yleensä ei.

On siis toiminnan aika.

Mutta miten toimia? Voi kun osaisin vastata tähän. Tiedän kyllä mitä haen. Sitä että mun suu puhuis hyviä asioita, ja siten levittäis hyvää mieltä. Tarinointia, vitsinheittoa, mielenkiintoista keskustelua... Näen tilanteet, jossa olisi mahdollisuus tehdä muutos. Ikävä kyllä näen ne vasta sen jälkeen kun se harkitsematon ja mielialan latistava on sanottu. Ja tilanne leviää taas käsiin. Epätoivo alkaa valtaamaan alaa taas entistä vahvempana. 

Opinko mä ikinä? Mistä mä saan manuaalin tähän? Mistä löydän kaikki toimintaperiaatteet jokaiseen tilanteeseen? Ja vaikka mulla olis manuaali, kuka opettaa mut käyttämään tositilanteissa sitä?

Toivo, älä pliis ikinä sammu kokonaan.

Oivallusta onnellisuudesta

Noniin. Maailmanparannusfiilis pukkasi kesken unensaantiyrityksen, joten pitkästä aikaa rustailen tänne ajatelmia. Brace yourselves.

Onko teille tuttu se tunne kun joku asia paljastuu joksikin muuksi mitä on aina kuvitellut sen olevan? Esimerkkinä vaikka se kun sain kuulla että banaani on marja, ja että mansikka on epähedelmä.
No. Tunne tästä oivalluksesta on samaa luokkaa.

Koko lapsuuteni lupasin itselleni etten riitele, ja että aina tulen olemaan iloinen ja hyvällä mielellä kun kasvan isoksi. Vihasin negatiivisuutta, inhosin tappelua ja huutoa. Päätin silloin että pysyn aikuisena kaikesta sellaisesta kaukana mistä ei tule hyvä mieli.

Kuten arvata saattaa, en pystynyt välttämään negatiivisuutta. Sitä on lähes joka puolella. Se on murskannut mieltä, ja saanut pohtimaan elämän tarkoitusta. Huonon olon keskellä tuntui aina että elämä on pielessä.

Mutta oliko se?

Mitä jos sanoisin teille että negatiiviset asiat on yhtä tärkeitä kun positiiviset?
Mitä jos sanoisin että pahalta tuntuvat jutut ei tee elämästä huonoa, vaan päinvastoin - täydellistä?

Mieti esimerkiksi valokuvaa. Onko käsite "kontrasti" tuttu? Hyvä. Onko alkeellistasoinen kuvanmuokkaus koettua? Hyvä.

Jos kuvan kontrasti vedetään nolliin, kuvasta tulee täysin harmaa. Ei kovin nautinnollista katseltavaa. JA, jos kuvan kontrasti säädetää huippuunsa, kuvasta tulee täysin valkoinen. Onko sekään loppuviimeksi erityisen mielenkiintoista? Omasta puolestani voin ainakin sanoa ettei valkoisen kuvaruudun katsominen juurikaan tuntemuksia herätä. Tästä pääsemmekin metaforan pääpointtiin.

Olen omakohtaisesti saanut todeta, että positiivisuus on todella hienoa, ja hyvä asia. Mutta! Vain tiettyyn pisteeseen saakka. Jos positiivisuus on pysyvää ja muuttumatonta, mielen ehkäpä inhottavin reaktio astuu kehiin. Turtumus. Pelkkä sanakin jo nostaa ihokarvat pystyyn. Turtumus EI kuulu elämään. Se että mikään ei tunnu enää miltään, on pahinta mitä kuvitella saattaa. Oman näkemykseni mukaan ainakin. Turtumus on mielikuvani mukaan aikalailla suoraan verrattavissa masennukseen. Ei hyvä. Ei ollenkaan.

Jos vieläkin luet tätä tekstiä miettien että "Mitähän tyyppi tässä nyt oikeen ajaa takaa?", niin tässä se tulee:
Rakasta sun elämän vastoinkäymisiä. Ne antaa tilan sun hyville hetkille. Kaikki tarvitsee aina vastapuolen. Sen yangin. Elämä on aina kiinni tasapainoista. Mitä huonommissa fiiliksissä sä käyt, sitä parempiin fiiliksiin sul mahdollisuus päästä.

Koska onnellisuus ei oo kiinni hyvien juttujen laadusta.

Vaan hyvien ja huonojen juttujen välisestä kontrastista.

Ajatuksia siitä isosta I:stä

Huomautus: Alkuteksti saattaa vaikuttaa siltä että ruikutan itsetunnostani, mut sitä tää teksti ei oo. Pyydän et luet kärsivällisesti loppuun et saat täst pointista kunnolla kiinni.

Itsetunto. Oon saanu sen kans painia viimiset 7 vuotta. Tai siis 7 vuotta sitte sain tietää et itsetunto tarkottaa jotain. Sain tietää et se on jotai mistä saa sääliä ja huomiota kun totesin että mulla ei taida olla hyvä itsetunto.  Ennen tätä sivistymistä en tajunnu et mun ajattelutavas olis mitää väärää tai erityisen huomion arvoista.

Pian tämän jälkeen huomasin masentuneeni. "Kukaan ei rakasta mua, oon pelkkää paskaa, en onnistu missään, parempi et vaan kuolisin." Nää hienot ajatukset valtas pääkopan siihe aikaa ku 14 kesää tuli täyteen.

Huomaamattani ruokein huonoo itsetuntooni jatkuvasti. Hei, sillähä sai kehuja ja huomiota ja sääliä vaikka millä mitalla - mitä syytä parantua huonosta itsetunnosta? Sain kivoja kutinoita ku sain kuulla hyviä asioita itestäni - ja vielä tyttöjen suista!

Tätä kaikkea en siis tietoisesti tajunnut. Mun aktiiviset ajatukset oli vaa sitä että olen ruma ja paska jätkä - joka aamu taas vähän paskempi. Olin saanu satoja ja satoja kehuja ihmisiltä - kaikki tuntu joltai huumeelta aina, mut mikää ei loppuviimeks auttanu. Mun alitajunta oli vaa pahentanu asiaa vuosien saatossa.

Viime aikoina oon tajunnut että nää 7 vuotta oon rakentanu omaa persoonaani ja käytöstäni pelkän säälin varaa. Yhtäkkiä valkenee miks oon niin huono sosiaalisissa tilanteissa, miksen osaa olla viihdyttävä jätkä, miks vaivaudun helposti ku tulee tilanne missä pitäis kertoa hauskoja juttuja ja naurattaa ihmisiä - uskottavuudesta nyt puhumattakaan. Syy on siinä et mun ei koskaa tarvinnu opetella. Sain aina kuulla olevani hyvä persoona ku vaa vähä ruikutin ja valitin olevani huono. Mun ei tarvinnu enää sosiaalise painee takii oppii olee hyvä jätkä - se kävi ku osas hakee säälipisteitä. Mut nyt kaikki vaa romahtaa. Säälipisteet on menettäny merkityksensä. En pärjää enää tavallisissa sosiaalisissa tilanteissa mis olis hyvä hetki heittää rentoo läpyskää. Sen sijaan kiusaannun, vaivaannun ja musta tulee tuppisuu.

Jote rakkaat oppilaitokset: ÄLKÄÄ opettako itsetunnosta mitään. Antaa lapsien ja varhaisnuorien ansaita itsetuntonsa viidakon laeilla niinku se kuuluuki. Antakaa niiden edetä paineella, kovalla työllä sekä kivulla ja kärsimyksellä siinä omassa hierarkiassaan - sillee ne jyvät erotellaa akanoista. Ei säälillä.