Viimeaikoina oon ollut uskomattoman ahdistunut. Tuntuu siltä että kaikki se mitä oon arvostanu itsessäni, on menettänyt merkityksensä. Neuvottomuus iskee. Mitä tehdä? Miten saan mun itsekunnioituksen takas? Itsetutkiminen on kokeiltu loppuun asti. Ei näytä auttavan. Uudelleen ja uudelleen lupaan itselleni että muutun vielä paremmaksi. Petyn itseeni aina kerta toisensa jälkeen. Samoissa asioissa. Miksi? MIKSI?
Pääni täyttää paradoksit. Yritän päästä pois tästä itsekkyyden allikosta, mutta sen ajatteleminen liikaa on jo itsessään itsekkyyttä. Olen tahattomasti itsekeskeinen. Tämä kirjoituskin on pelkkää itsekkyyttä. Mutta sekoan jos en saa purkaa ajatuksiani.
Itsekriittisyyden surkuttelu ei juurikaan päästä mua pois siitä. Joten mitä voin tehdä?
Yhtäkkiä ymmärrän jotain. Jostain ihmeen syystä olen kuvitellut, että ongelman korjaa sen että sitä tuijottaa. Rakentuuko talo sillä että sitä vain katselee? Yleensä ei.
On siis toiminnan aika.
Mutta miten toimia? Voi kun osaisin vastata tähän. Tiedän kyllä mitä haen. Sitä että mun suu puhuis hyviä asioita, ja siten levittäis hyvää mieltä. Tarinointia, vitsinheittoa, mielenkiintoista keskustelua... Näen tilanteet, jossa olisi mahdollisuus tehdä muutos. Ikävä kyllä näen ne vasta sen jälkeen kun se harkitsematon ja mielialan latistava on sanottu. Ja tilanne leviää taas käsiin. Epätoivo alkaa valtaamaan alaa taas entistä vahvempana.
Opinko mä ikinä? Mistä mä saan manuaalin tähän? Mistä löydän kaikki toimintaperiaatteet jokaiseen tilanteeseen? Ja vaikka mulla olis manuaali, kuka opettaa mut käyttämään tositilanteissa sitä?
Toivo, älä pliis ikinä sammu kokonaan.
